Sarjakuvataiteilija Riina Tanskaselle myönnettiin Yleisen Lehtimiesliiton journalistipalkinto liittokokouksessa 20.3.2026. Julkaisemme Tanskasen tilaisuudessa pitämän puheen.
”Mikä niitä nuoria niin ahdistaa, kysytään?
Meille 2000-luvun kasvateille on hoettu koko pienen ikämme ajan, että myö ollaan synnytty valmiiseen maailmaan, parhaaseen, vauraimpaan aikaan. Loputtomat mahdollisuudet odottavat meitä kimmeltäen, ja on vain omasta asenteesta kiinni, uskallammeko tarttua niihin.
Samaan aikaan me olemme sukupolvi, joka ei ole eläessään nähnyt talouskasvun aikaa. Meille valettu tulevaisuus tarkoittaa luopumista, asteittaista niukkenemista. Joka vuosi on vähän vähemmän ja vähän kalliimpaa.
Hallitukset toisensa perään leikkaavat pois hyvinvoinnin, yhdenvertaisuuden, sosiaaliturvan, koulutuksen, kirjastot, kulttuurimme ja pienen kielemme, jota ei voi puolustaa kukaan muu kuin me itse – siis kaiken sen, josta vanhemmat sukupolvet olivat kerran niin ylpeitä. Seuraamme ruuduiltamme reaaliajassa ympäristötuhoa, imperialistista suurvaltapolitiikkaa, demokratioiden romahtamista, sotia, kansanmurhia, pandemioita, ja sitä kuinka vanhat luokkakaverimme luisuvat kohti äärioikeistoa.
Elämä tällä vuosisadalla tuntuu olleen yksi kauhujen luettelo. Niin kauas kuin voimme nähdä kaikki on tuhoutumassa. Emmekä me osaa nähdä kovin kauas.
Onko se ihme, että nuoret vähän oireilevat? Miusta tuntuu, etteivät vanhemmat sukupolvet ihan tajua, millaisen maailman ovat meille jättäneet.
—
Elämämme on alistettu kapitalistiselle talousjärjestelmälle, jolle ei riitä mikään. Samaan aikaan talous tuntuu monelle vieraalta, tuntemattomalta alueelta. Vaikka myö ollaan näiden kauhujen aikalaisia. Myö jokainen tiedetään niin paljon enemmän kuin uskotaan tietävämme. Maailmasta, taloudesta ja yhteiskunnasta.
Sen vuoksi miusta tuntuu välttämättömältä puhua, siitä taloudesta, jota elämme. Houkutella ihmisiä sen tiedon äärelle, jonka he ovat jo tunteneet todeksi.
Tympeät tytöt – Luokkakipuja katsoo talouden ja tyttöyden risteyskohtiin. Edistystarinan, lupaavien ennusteiden ja infograafien taakse, talouteen, joka asuu ihomme alla – tympeiden tyttöjen helmoissa ja hermostoissa.
Ja oon tosi iloinen siitä, että te, Yleinen Lehtimiesliitto, annatte Journalistipalkinnollanne työlleni arvoa.
Moni pitää tyttöyttä erikoisena ja ”kiinnostavan ristiriitaisena” tapana lähestyä taloutta – ikään kuin mikään ihmiselon osa-alue olisi siitä irrallinen.
Olemme niin sisäistäneet ajatukset siitä, ettei talous kuulu meille, oikeaan elettyyn elämään.
Eikä ihme. Edistystarina kertoo, että tämä on paras vaihtoehto, ainoa vaihtoehto. Ja on aika lamaannuttavaa huomata, että se, mitä kutsutaan ainoaksi vaihtoehdoksi tuntuu tarkoittavan, ettei meillä ole pian tulevaisuutta. Ettei meidän lapsillamme ole tulevaisuutta.
Kauhujen keskellä on helppoa innostua nostalgisesta haikailusta johonkin parempaan aikaan. Mutta meillä on vain tämä aika.
Ei ole helppoa elää läpi historiallisia mullistuksia, mutta niin me vain silti elämme. Eikä tällaisina aikoina mikään tunnu niin tärkeältä kuin valaa nuoriin sukupolviin toimijuutta ja toivoa siitä, että asiat voisivat mennä myös hyvin. Että pohjimmiltaan yhteiskunnat ovat meidän ihmisten rakennelmia, ja me voimme rakentaa ne myös toisin.
Että kaikista kauhuista huolimatta huomaisimme, kuinka elämä on täynnä toivon laikkuja: kevät puskee uusia nuppuja, osa linnuista palaa takaisin, joku kirjoittaa yhä lauluja, läheiset tuovat sairaspetiin soppaa, ihmiset rakastuvat ja yhteisöt kannattelevat toisiaan. Ja vaikka kuinka hehkuttaisimme yksilöllisiä menestystarinoita, ei meillä ole koskaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin riippua toisissamme. Sehän on elossa olemisen ydin.
En tiedä teistä, mutta miusta se ei ole älytön ajatus, jos kaikki tämä, inhimillinen, elollinen ja ekologinen hyvinvointi olisikin taloutemme ytimessä.”
Kuva: Eino Ansio