Johanna Vehkoon puheenvuoro Yleisen lehtimiesliiton 70-vuotisjuhlilla 25.2.2017.
Hyvät kuulijat, arvoisa juhlayleisö.
Viimeinen uutinen, jonka luin eilen illalla ennen nukkumaanmenoa, kertoi, että presidentti Trumpin lehdistösihteeri Sean Spicer oli antanut useille uutisorganisaatioille porttikiellon Valkoisen talon lehdistötilaisuuteen. Mustalle listalle joutuivat muun muassa The New York Times, BBC, CNN, Politico ja Buzzfeed.
Vain kaksi kuukautta aiemmin samainen Spicer oli sanonut paneelikeskustelussa, ettei Valkoinen talo voisi mitenkään laatia samanlaisia porttikieltoja kuin Trumpin kampanja teki. Valkoista taloa pyöritetään julkisella rahalla, joten se olisi aivan eri asia kuin vaalikampanja. Spicer sanoi, että lehdistön vapaa pääsy päättäjien puheille on asia, joka erottaa demokratian diktatuureista.
Ensimmäinen uutinen, jonka luin tänä aamuna, näytti kuvan henkilöstä nimeltä Nils Bildt, jota oli haastateltu Fox Newsissa Ruotsin turvallisuusasioiden neuvonantajana. Ruotsalaislehdet hämmästelivät asiaa, koska Bildtistä ei oltu kuultukaan esimerkiksi Ruotsin ulkoministeriössä.
Kävi ilmi, että kyseessä kauan sitten Ruotsista Yhdysvaltoihin muuttanut turvallisuusalan yksityisyrittäjä.
Tapaus liittyy vyyhtiin, joka alkoi siitä, kun Donald Trump kauhisteli puheessaan, mitä Ruotsissa oli tapahtunut edellisiltana. Ruotsissa ei ollut pahemmin tapahtunut mitään, mutta Fox News oli esittänyt vahvasti värittyneen dokumentin maahanmuuton vaikutuksista ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Siitä lähtien ruotsalaismedia on kovasti yrittänyt taistella Yhdysvalloissa leviävän tunnistamattoman Ruotsi-kuvan leviämistä vastaan.
Elämme kummallisia aikoja demokratian ja lehdistönvapauden kannalta.
Jotkut kutsuvat tätä aikaa totuudenjälkeiseksi. Puhutaan totuudenjälkeisestä politiikasta, totuudenjälkeisestä demokratiasta.
Post-truth valittiin Oxford Dictionariesin sanakirjojen vuoden sanaksi.
Käsitettä on kritisoitu paljon, aivan erityisesti siitä, ettei ole koskaan ollut varsinaista totuuden aikaa. Että poliitikot ovat aina valehdelleet.
Kritiikki kuulostaa usein siltä, että puhuja pitää yleisöään hieman yksinkertaisina: Te pöljät ette tajua, ettei valehtelua keksitty vuonna 2016. Tottakai ihmiset sen ymmärtävät.
Totuudenjälkeinen aika on otettu niin laajalti käyttöön sen takia, että ihmiset tunnistavat siinä ilmiön, joka on juuri tätä päivää. Siinä on jotakin, mikä tiivistää kokemuksen siitä, että nyt korkeassa asemassa olevat ihmiset valehtelevat täysin välittämättä siitä, jäävätkö valheesta kiinni. Sillä ei vain ole merkitystä.
Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, vaikka perinteinen media lukuisat faktantarkistuspalvelut selittivät toistuvasti ja perinpohjaisesti, mistä kaikesta hän valehteli kampanjansa aikana. Nyt hän on Yhdysvaltain presidentti, ja jatkaa valehteluaan täysin ennennäkemättömällä tavalla.
Hänen puhenaisensa Kellyanne Conway on tullut tunnetuksi lanseeraamastaan käsitteestä “vaihtoehtoiset faktat”. Conwayn työnkuvaan kuuluu nimenomaan hämärtäminen ja hämmentäminen. Hän ei vastaa kysymyksiin vaan pyörittää haastateltavia käsittämättömillä assosiaatioketjuilla, jotka eivät sano mitään.
Tämä on kaikilla tiedossa. Mutta samaan aikaan Kellyanne Conway ja vastaavat sarjavalehtelijat saavat satuilla Yhdyvaltain televisiokanavilla sen minkä ehtivät. Heitä kutsutaan sinne. Syy on selvä: he tuovat korkeita katsojalukuja.
Kellyanne Conway on Amerikan Matti Putkonen. Suomessa Putkonen ja muut kaltaisensa saavat aina palstatilaa ja ruutuaikaa, vaikka puhuisivat räjähtelevistä lepakoista.
Tähän – ja Valkoisen talon porttikieltoon – kilpistyy niin sanotun access-journalismin ongelma. Perinteisellä medialla on perinteisesti ollut pääsy vallanpitäjien puheille. Diilin toinen puoli on se, että vallanpitäjät saavat median kautta viestinsä kansalaisille. Suomalaisessa politiikan journalismissa ei ole juurikaan ollut tapana tehdä niin sanottua politiikan faktantarkistusta, eli poliitikkojen väitteiden kriittistä tarkastelua. Sitaattien sisällä on saanut väittää mitä tahansa. (Olen havainnut, että tähän on tullut viime vuosina korjausta, ja suomalaisessa mediassa näkee nyt enemmän poliitikkojen väitteiden purkamista ja tarkistamista.)
Vallanpitäjien ja median ikiaikainen diili on murenemassa, koska vallanpitäjät eivät enää tarvitse mediaa välittämään viestiään. Trump voi puhua Twitter-tilinsä kautta suoraan seuraajilleen.
Brexit-kampanjan aikana tuolloinen oikeusministeri Michael Gove totesi, että kansa on kyllästynyt asiantuntijoihin. Brexit-kampanjaa ei voitettu faktoilla, vaan tunteella.
Kampanjalupaus, jonka mukaan EU-jäsenmaksuista säästyvät miljoonat annettaisiin terveydenhuoltoon, oli monin tavoin vale. Se meni äänestäjiin täydestä.
Hyvät kuulijat.
Olen seurannut verkon valeuutisilmiötä vuosien ajan. Se ei syntynyt viime vuonna Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan alla. Valeuutiset ovat käyneet läpi useita kehitysvaiheita, ja ne ilmenevät eri maailmankolkissa erilaisina. Valtaosa Trump-myönteisistä valeuutisista on pystytty jäljittämään sivustoille, joilla ei ole varsinaista ideologiaa, vaan joita ajaa rahanhimo. Näitä vastaan voidaan taistella tehokkaimmin sulkemalla niiltä rahahanat, eli pääsy Googlen ja muihin mainosverkostoihin.
Useissa Euroopan maissa, kuten Suomessa, valeuutiset ovat usein poliittisesti motivoituneita. Ne ovat lähtöisin maahanmuuttovastaisilta ja usein äärioikeistolaisilta sivustoilta. Nämä valehtelevat aatteen palosta, eivät niinkään rahanhimosta.
Viime syksynä teimme pienellä porukalla talkooprojektina Huhumyllyn. Se on sivusto, joka listaa ja laittaa Suomen kartalle pakolaisista ja turvapaikanhakijoista levitettyjä, vääräksi todistettuja huhuja ja valeuutisia. Muutaman hengen porukkamme löysi vuosilta 2015–16 yhteensä 70 huhua ja valeuutista, jotka luotettava lähde (yleensä poliisi) on kumonnut. Valeuutisia, joita kukaan ei ole vaivautunut kumoamaan, on toki vielä paljon enemmän. 70 on aika suuri määrä näin pieneen maahan.
Viime kuukausina suunnilleen kaikki ovat tuntuneet puhuvan valeuutisista. Samalla käsitettä on venytetty ja hämärretty. Valeuutiseksi näkee kutsuttavan nykyään vähän mitä sattuu. On tyypillistä, että jonkin aatesuunnan edustaja sanoo valeuutiseksi kaikkea, mistä on itse eri mieltä. Poliitikot ovat löytäneet kätevän tavan vähätellä tai jopa mitätöidä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä.
Trump on vähän väliä kiljumassa fake news sitä ja fake news tätä.
Suomessa puolustusministeri Jussi Niinistö väitti taannoin Ylen kaksoiskansalaisia koskevaa uutista valeuutiseksi ja vaati Yleltä oikaisua. Oikaisua ei tullut, ja Yle seisoo edelleen uutisensa takana.
Valeuutisen määritelmä on hyvin yksinkertainen: se on harhautustarkoituksessa tehty teksti (tai vaikkapa video), joka matkii ulkoisesti journalismia, mutta ei ole sitä.
Valeuutinen on olennaisilta osiltaan sepitettä. Se voi sekoittaa tosiasioita fiktioonsa, mutta se ei pohjimmiltaan välitä tosiasioista. Valeuutisen tekijän motiivina on yleensä raha, joskus huijaamisesta saatava tyydytys ja toisinaan myös poliittiset pyrkimykset.
Oikea journalismi on faktapohjaista. Sen tärkein tehtävä demokratiassa on tarjota kansalaisille luotettavaa informaatiota, jonka pohjalta he voivat tehdä perusteltuja päätöksiä vaaleissa.
On suurelta osin ammattimedian syy, jos tämä ero ei ole ihmisille selvä.
Jos me toimittajat emme tee valeuutisen ja journalismin eroa tarpeeksi selväksi, ei sitä tee kukaan muukaan.
Valeuutisen käsitteen hämärtämisestä hyötyvät vain valeuutisten tekijät – ja populistit, joille on etua yleisen sekaannuksen aiheuttamisesta ja siitä, ettei yhteiskunnallista keskustelua voi käydä kaikkien ymmärtämillä termeillä.
—
Valehdeltu on siis aina, mutta tätä aikaa leimaavat todella suuret muutokset: perinteisen median valta on murentunut ja murentuu edelleen. Se on valtava muutos, jonka läheskään kaikkia vaikutuksia ei ole vielä nähty. Lisäksi meillä on nyt sosiaalinen media, joka paitsi antaa suoran kanavan poliitikoilta äänestäjille, myös vahvistaa yhteiskunnan polarisaatiota kaikukammioissaan. Ihmiset ehkä tekevät kaikukammionsa itse, mutta tietyt sosiaalisen median mekanismit auttavat meitä kaivamaan itsemme yhä syvemmälle poteroihimme.
Olennaista olisi kritisoida totuudenjälkeistä aikaa siitä, että se voi välittää ajatuksen siitä, ettei faktoilla ja todistetulla tieteellisellä tiedolla olisi enää merkitystä. Sellainen voi johtaa apatiaan.
Voisimme kutsua tätä aikaa luottamuksen jälkeiseksi ajaksi, tai kuten kirjailija Tommi Melender blogissaan ehdotti, paskanpuhumisen ajaksi.
Tärkeintä on ottaa tämä mahdollisuutena tehdä parempaa journalismia. Nyt viimeistään pitää luopua katteettomista klikinmetsästysuutisista. Niillä on tismalleen sama taloudellinen logiikka kuin mainosdollareita metsästävillä feikkiuutisilla. Ne ovat jo vuosikausien ajan rapauttaneet uutismedian uskottavuutta.
Jos Trump antaa porttikieltoja ja Sipilä kieltäytyy haastatteluista, senkin voi ottaa mahdollisuutena. Access-journalismi on paitsi korruptoivaa, se on myös pelkästään reaktiivista. Otetaan se mitä saadaan. Toistetaan soundbiteja. Täytetään uutisvirtaa.
Journalismin vaikein tehtävä on ymmärtää laajoja yhteiskunnallisen muutoksen kaaria. Kun se onnistuu tässä ja selittää monimutkaisia, mutta tärkeitä asioita, yleisö alkaa arvostaa sitä taas aivan uudella tavalla.
Paskanpuhumisen aika antaa tilaisuuden ottaa uutisagenda omaan haltuun. Päättää itse, mistä uutisoidaan ja etenkin mitä tutkitaan sen sijaan, että reagoidaan täkyihin ja murusiin, joita eri päättäjätahot tiellemme tiputtelevat.
Yhdysvalloissa on jo nähtävissä, miten Trumpin sota lehdistöä vastaan on antanut toimittajille uudestaan tarkoitusta ja merkitystä journalistiseen työhön. The Washington Post on palkannut kymmeniä uusia toimittajia. The New York Times on saanut merkittävän määrän uusia tilaajia.
Arvoisa juhlayleisö.
Lopetan puheeni lainaukseen pienestä mutta tärkeästä ja ajankohtaisesta kirjasta. Tämä on Harry G. Frankfurtin kirja vuodelta 2005, On Bullshit. Suomenkieliseltä nimeltään Paskapuheesta. Tässä pätkässä selitetään valehtelijan ja paskapuhujan ero.
(s. 73–75.) Kiitos.